Indulgences (Anekauppa)

On appelle indulgence la remise de la “peine” réparatrice des conséquences d´un péché. En effet, pour l´Eglise, tout péché, même pardonné, entraîne un devoir de réparation de ce qu´il a détruit (par exemple, il faut rendre l´argent volé). La réparation est nécessaire pour “voir” définitivement Dieu. Elle devra avoir lieu avant cette rencontre, sur terre ou, disent certains théologiens, au purgatoire.

A l´origine, les indulgences ont été accordées comme un substitut des pénitences très lourdes infligées dans l´Eglise des prémiers siècles: excommunications, journées de jeûnes, etc. D´où la mention de nombre de jours d´indulgence qui, aujourd´hui, n´ont évidemment plus beaucoup de sens.

A certaines époques dans l´Eglise celle-ci vendait des indulgences. Là ce n´était pas l´amour qui réparait les conséquences du péché, mais l´argent. On vendait des mois ou des années d´indulgences, voire même des indulgences plénières (totales).

La pratique des indulgences

Une indulgence était à l´origine une dispense de la pénitence ou du rachat demandés au pénitent. Quelqu´un pouvait être autorisé, par exemple, à remplacer un pèlerinage en Terre Sainte par un don d´aumônes aux pauvres de l´église, ou par l´accomplissement d´actes pieux moins rigoureux. Progressivement, les théologiens étoffèrent cette notion.

Le Christ avait acquis un infini “trésor de mérite” pour l´humanité. Le pape pouvait attribuer ce mérite aux pécheurs repentants, comme un banquier transfère de l´argent du dépôt d´un homme riche au compte courant en liquidités d´un failli. Et les liquidités devinrent décisives! Avec le temps, les aumônes aux pauvres se muèrent en paiements au pape, devenant une source indispensable des revenus pontificaux.

L´imagination populaire dénatura la doctrine. Beaucoup commancèrent à croire et on en vint à enseigner que les indulgences pouvaient effacer les péchés et bénéficier aux âmes souffrantes du Purgatoire. Les indulgences attachées aux reliques, aux sanctuaires, aux prières prescrites se multiplièrent.

Luther, comme d´autres intellectuels, avait critiqué cette évolution à plusieurs reprises. Mais en 1517, elle attira une nouvelle fois son attention. Le prince Albert de Brandebourg, archevêque de Magdebourg à 23 ans, était aussi devenu archevêque de Mayenne et primat du Saint-Empire. Les pots-de-vin et les gratifications consenties pour obtenir cette nomination furent énormes et il se retrouva à la merci de la grande maison des banquers Fugger. Afin de rembourser ses dettes, il promulgua en Allemagne une indulgence de Léon X pour ceux qui contribueraient à la reconstruction de St-Pierre de Rome. La moitié des recettes devait aller au pape, l´autre moitié à Albert et ses banquiers. Même selon les critères du temps, le slogan “ultra-commercial” du prédicateur de l´indulgence, le dominicain Tetzel, était scandaleux:

“Placez votre monnaie dans mon tonnelet,
Passeport pour fanchir l´océan déchainé,
Et au Paradis tout droit arriver...”

Luther à peine sorti de sa crise spirituelle, ressentit cela comme un cruel et blasphématoire abus de confiance envers les ignorants. Il imprima une liste de 95 propositions en latin destinées à une discussion académique, attaquant l´abus des indulgences mais non la pratique elle-même. Traduites en allemand, les “thèses” devinrent un best-seller et Luther se trouva devenir le porte-parole de l Allemagne. Dans le débat qui s´ensuivit, il publia une série de pamphlets qui, au fur et à mesure que les autorités ecclésiastiques s´en prenaient à lui, devinrent de plus en plus féroces. Délaissant la question des indulgences, il déclencha une offensive contre l´ensemble de l´enseignement et des pratiques catholiques.

Si seul comptait la foi, et si la foi naissait seulement de l´écoute de la parole préchée, alors la confiance des gens dans les pélerinages, les reliques, les saints, les bonnes oeuvres, le sacerdoce et les sacrements euc-mêmes était tout à fait vaine.

Condamné par Léon X en 1520, il fut sommé de répondre à l´accusation d´hérésie devant l´empereur Charles-Quint à la Diète de Worms en 1521.

Martti Hyvönen 6/2003: ”Encyclopédie catholique”, Bibliothéque municipale de Montpellier

Anekauppa

Aneeksi kutsutaan synnin seurauksia korjaavan ”sovitusrangaistuksen” siirtämistä. Nimittäin Kirkon kannalta  jokaisesta synnistä, anteeksi annetustakin, seuraa velvollisuus korvata synnin tuhoama asia (esim. pitää myös palauttaa varastamansa rahat). Hyvitys on tarpeen päästäkseen lopulta ”näkemään” Jumalan ja sen on tapahduttava maan päällä tai viimeistään kiirastulessa.

Alunperin aneita suotiin alkukirkon hyvin raskaitten katumusharjoitusten korvikkeeksi: karkotuksen, paaston, Pyhään Maahan tehtävän pyhiinvaelluksen jne korvikkeeksi. Tästä oli peräisin aneitten laskeminen päivinä. Syntisen voitiin suoda korvata raskas katumusharjoitus antamalla almuja seurakunnan köyhille. Keskiajalta lähtien kirkko alkoi myydä aneita. Tuolloin synnin korvauksena eivät olleetkaan laupeudenteot vaan raha. Aneita myytiin kuukausi- tai vuosimitalla, myytiinpä täydenkin synninpäästön aneita.

Kristus oli hankkinut ihmiskunnalle äärettömän ”ansioitten aarteiston”. Paavi saattoi jakaa tätä ansiota katuville syntisille kuten pankkiiri siirtää rahaa rikkaan talletustililtä vararikkoisen tilinylityksen katteeksi. Ja maksuvalmiudesta, likviditeetistä tuli pääasia. Aikaa myöten köyhien almut muuttuivat tilimaksuiksi paaville, ja niistä tuli paavinvallan välttämätön tulonlähde.

Aneitten idea sameni kansan mielikuvituksessa. Monet alkoivat uskoa, ja sellaista opetettiinkin, että aneet saattoivat pyyhkiä synnit pois ja auttaa kiirastulessa kärsiviä sieluja (lyhentää kiirastulessa vietettävää aikaa aneitten määrää vastaavasti). Ilmaantui pyhäinjäännöksiin, pyhättöihin ja esirukouksiin liitettyjä aneita.

Luther oli aikansa muiden valistuneiden tavoin kritisoinut tätä kehitystä. Mutta aihe aktualisoitui vuonna 1517. Brandenburgin prinssi Albrecht oli hankkiutunut vasta 23 vuotiaana Magdeburgin ja Mainzin arkkipiispaksi ja saksalaisroomalaisen keisarikunnan primaatiksi. Näiden nimitysten saamiseksi hänen oli pitänyt jakaa suunnattomia palkkioita ja lahjuksia ja hän oli joutunut Fuggerin pankiiritalon suurvelalliseksi. Velkojensa maksamiseksi hän julisti Saksaan paavi Leo X:n myöntämän aneen niille, jotka antaisivat lahjoituksen Rooman Pietarinkirkon jälleenrakentamiseksi. Tuotoista puolet meni paaville ja puolet Albrechtille ja hänen velkojilleen. Jopa aikansa mitassa anekauppiaan, dominikaanimunkki Tetzelin iskulause oli skandaali:

”Pudottakaa killinkinne tynnyriini 
passiksi tuonen virran ylitykseen
ja suoraa päätä Paratiisiin pääsemiseen...”

(Protestanttien käännös on:
”Kun kolikko kirstuun kilahtaa,
sielu taivaaseen vilahtaa.”)

Luther koki tämän julmaksi ja herjaavaksi tietämättömän kansan luottamuksen väärinkäytöksi. Hän painatti latinankielisen 95 väitteen listan tarkoituksenaan herättää akateemista keskustelua. Luther hyökkäsi anekaupan väärinkäytöksiä vastaan, mutta ei sinällään anedoktriinia vastaan. Saksaksi käännettyinä  ”teeseistä” tuli aikansa bestseller ja Luther huomasi joutuneensa Saksan äänitorveksi.

Vähitellen Luther siirtyi anekysymyksestä hyökkäykseen koko katolista opetusta ja uskonharjoitusta vastaan. Jos vain usko oli ratkaisevaa, ja jos usko syntyi vain sananjulistuksen kuulemisesta, kansan luottamus pyhiinvaelluksiin, pyhäinjäännöksiin, pyhimyksiin, hyviin tekoihin, papistoon ja sakramentteihin oli aivan turhaa. Leo X tuomitsi Lutherin ja hänet haastettiin vastaamaan harhaoppisuuden syytökseen keisari Kaarle V edessä Wormsin valtiopäivillä 1521.

Martti Hyvönen 6/2003, lähteenä ”Encyclopédie catholique”