Jésuites (en finnois)

Tkl Rahikainen

Jesuiitat

... Navarrassa eräälle pienen Loyolan kaupungin sotapussikalle oli kertynyt toistakymmenen lapsen parvi kaikkeinkatolisimpien majesteettien maurisotien kotilomien seurauksena.Etenkään nuorimmaista ei siinä enää isosti ehditty eikä viitsitty kasvattaa, joten omillaan piti pojan elämänsä käynnistää. Iskällä näytti olevan mukavan liikkuva ja vapaa elämäntyyli, ja luontaiset verkostot vetivät muutenkin sotahommiin, mikäpäs sitä pikkugrandin muuta sopi tehdäkään. Pikkuhiljaa ja ansioillaan siinä nuori Inigokin hankkiutui upseeriksi.

Kun ranskalaiset olivat tulleet siihen käsitykseen, että Navarra eli baskimaa kuului vanhojen dynastisten solmujen kautta heille, eikä kaikkeinkatolisimmalla majesteetti Ferdinandilla olisi ollut mitään oikeutta sitä vanhoilla päivillään kaapata, piti yrittää vastaliikettä Espanjan kruunun siirryttyä Ferdinandin ja Isabellan höperön tyttären ohi tämän Kaarle-pojalle, sittemmin puolen maailmanpiirin keisarille.

Vaikka globaalisuus jo leimasi Espanjan hallitsijoiden toimintaa, piti Kaarle-poikasen mielestä kotinurkillakin olla tarkkana, ja niin oli Inigon osastokin varjelemassa Pamplonaa ranskalaisten offensiivilta. Kun Inigo rupesi puolustuksen johtajaksi muiden jo mietiskellessä kapitulaatiota, realisoituivat ammatin riskit viimeisen päälle: kanuunankuulalla jalka poikki.

Ranskalaiset puoskaroivat sotavankia aluksi, mutta ei ollut sen parempi Espanjankaan kirurgien jälki. Avomurtumaa luuduteltiin ja murrettiin yhä uudelleen, ja klenkkahan siitä jalasta tuli. Ammatillista kuntoutusta tarvittiin, ja kovia tavoitteita: Inigo ajatteli vieläliikata omin jaloin Jerusalemiin, kun oli pyhiinvaellustakin tullut haavakuumeeseen menehtymäisillään luvatuksi. Upseerismiehethän eivät löysiä lupaa.

Ritariromaanit alkoivat tympiä sankarillisuuden konkretiaa potiessa, mutta sitten valittavana olikin vain hurskauskirjoja. Niitäkin luki paremman puutteessa, mutta ne askarruttivat selvästi enemmän kuin action-viihde.

Kun särkevän kintun ja ontuvan kävelyn kanssa oli sotahommissa vaikea jatkaa, tuntui munkin elämä mahdolliselta vaihtoehdolta - siitäpä kepin kanssa Monserratin luostariin. Siellä meni tosin vähän äkkikäännynnäisten malliin. Tai sitten tuli aletuksi liian vanhana, eihän sitä ikämies enää armeijan kuriinkaan tahdo sopeutua. Lukuhommiin piti kumminkin ruveta, vasta pappismiehiä hierarkiassa ylöspäin pökittiin, ja munkin vinkeisiin kyllästyi tosi äkkiä. Kiusata nyt itseään ja laskea syntejään kun maailmassa oli uraa sekä viljalti oikeitakin sontatunkioita luotavaksi...

Kataloniassa alkoi syntihommiinkin tulla tolkkua. Parhaat mietteet piti kirjoittaa Hengellisiin harjoituksiin, jotta pysyivät muistissa. Jos tallasi esimerkiksi ristissä olleiden olkien päälle, ei kyseessä ollut synti, ja itse asiassa sen syntinä pitäminen olikin sielunvihollisen, eli oman arvostelukyvyn eksytystä. Lumetta oli sekin kun omantunnonarka muuttui yhä aremmaksi syntiensä suhteen, ihan yhtä paha juttu kuin moraalin liukuminen niin, että yhä pahemmatkin tilloset tuli selitetyksi synnittömiksi. Kuin hölmöläisen hevosen tukkikuorman tekoa.

Kirkon pito ei Tuomaan epäilyksin sujunut, sa sopivat raamatunkohdat piti määrittää erityisesti ja metodisesti mietittäviksi. Vain uskossa heikot pelkäsivät. Apostolit kutsuttiin uskonsa vuoksi, mutta oppia vailla heidän ei pitänyt pysyä - Jeesuskin kasvoi viisaudessa, iässä ja armossa.

Monserratin ja Manresan kirjastot oli äkkiä kelattu, ja jatko-opintoja oli Salamancassa ja Alcalassa, mutta siellä oli myös inkvisitio lähempänä. Ensin piti kuitenkin hoitaa alta pois se Jerusalemin keikka, ja melko työläältä nilkutukselta se ennen interrail-aikaa tuntui.

Teoriaherrat eivät kertakaikkiaan ajatelleet niin kuin sodan käynyt ja siellä siipeensä saanut mies, ja piti jatkaa opintoja Pariisissa, kun dominikaanien tyrmät alkoivat toistuvasti haitata opiskelijan kyselyä. Maineikas Montaiguhan oli Pariisissa; siellä oli aikanaan muuan Rotterdamin Erasmuskin kysellyt ilkeitä kysymyksiä ja kirjoitellut kerettiläisiä pamfletteja, ja joku Calvin oli sieltä vastikään lähtenyt takaisin Valaliittoon päin häiriköimään. Ehkä siellä ei niin äreänä oltu toisinajattelusta?

Ranskalaisten rikkiampuma koipi kiusasi mutta gallialainen skepsis kukoisti Montaigussa. Vanha Karneades tuli sitten tutuksi siinä kuin skotistitkin, ja maisterin paperit sieltä viimein lohkesivat kuuden vuoden puurtamisella. Espanjan muiden poikien kesken piti kerran Montmartrella perustaa Compania de Jesus. Jeesuksen kavereiden elämä tuppasi muutoin olemaan askeettista - ei toisinajattelulla silloinkaan voita leivälle tienattu. Seuran pääsyvaatimuksiksi sovittiin tiukka kuuri hengellisiä harjoituksia ja niihin sitoutumista, vasta sitten lähdettiin kunnolla opiskelemaan. Alle kolmekymppisillä ei ollut mitään asiaa käytännön hommiin, ja luostaria ei tässä perustettaisi eikä kaavuilla elvisteltäisi. Sinne saakka oli siis vain kasvettava ja koulutettava itseään. Opetusministeriön tulossopimustakaan ei vielä ollut keksitty.

Ylivertaisen tiedon ja vanhan uskon miehet piti saada maailman mahtajien neuvontaan ja heidän seuraajiensa kasvattajiksi, siinä oli tämän verkoston toiminta-ajatus. Osamakin tyytyi vain vankkaan uskoonsa ja maailman mahtajien rassaamiseen. Verkko ja siinä kulkevat virukset ehkä olisivat nykyisin analogisempi malli jesuiittojen toimintatavalle?

Äärimmäinen epäily halvaannutti toimintakyvyn, ja Karneades oli Akatemian johtajana aikanaan luvannut skeptikkojensa kiusaamana, että todennäköisesti todemman tai oikeamman vaihtoehdon seuraaminen riitti eettiseksi ohjeeksi, turhaa oli elävästä elämästä etsiä varjotonta valoa. Joskus terve looginen päättely, joskus riittävän luotettava auktoriteettikin riittivät turhan epäilyn karkottamiseen.

Bartolome de Medina jalosti Karneadeen ja Arkesilauksen pragmaattisen valinnan teoriaa, jolle oli aikanaan tullut oikeaakin kysyntää kun tuoreet roomalaiset isännät olivat uhanneet panna kiinni koko Ateenan skeptikkopesän, tuon rikkiviisaiden akatemian, jossa mälvättiin kaiken toiminnan perusteluja epäiltäviksi. Ja toimimaan oli Seurakin perustettu eikä teoreettiseen mietiskelyyn.

Ajatukset oli luotu ajateltaviksi, ei takerruttaviksi.

Jesuiitan koulutukseen kuului myös kohtuullisesti käytännön laupeutta, sairaanhoitoa ja ruumiinpesua. Siten ei ollut ihme että yleislääkärikin, epätäydellisyyden paatuneena markkinamiehenä, ymmärsi heidän ajatteluaan ja osasi posteriorisoida dogman ja priorisoida pragman. Ei vika ollut siinä että tarkoitus pyhitti keinot, vaan siinä ettei tarkoitukseen aina voinut sitoutua - se kun oli yleensä jonkun toisen antama.

Valtuudet piti hakea tarpeeksi korkealta etteivät tavan satraapit uskaltaneet puuttua. Paavin luo lähti Inigokin, vakuuttamaan että ihmiset näitä hommia hoitelivat, eivät instituutiot. Viimein irtosi paavi Paavali III:lta bulla heiluteltavaksi, Regimini militantis ecclesiae, ja paavin virastolla oli nyt sekä liikkuva että suojelupoliisin töihin kelpaava uskollisten veljistö.

Ja olipahan nyt edes joku kiinnostunut kirkonkin asian ajamisesta - liekö vaikuttanut ratkaisuun sekin, että Paavalin siskotyttö oli aikoinaan järjestänyt kardinaalin viran Farnesen sukuun peuhaamalla Espanjan lahjan kirkolle, Aleksanteri VI Borgian lakanoissa. Siten oliPaavaliin ehkä juurtunut käsitys, että espanjalaisista saattoi hyötyäkin. Tai sitten anoja oli vain ollut sitkeä, jankuttanut sitä Seuraansa eikä lähtenytkään sille Jerusalemin uudelle pyhiinvaellukselle, jolle oli alunperin kysellyt matka-apurahaa. Kiusankappale kun saa desibelidemokratiassakin sen mitä kiltimpi ei. Kuten toissa vuosisadan oppinut Alphonsus Liquori oli jesuiittojen toiminnan pohjia mietiskellessään sanonut...

Terveyskeskuslääkäri Rahikaisen (nimim.) pakina Kunnallislääkäri -lehdessä 1/2002