Luther (en finnois) - Uskonto 1400-luvun lopulta 1600-luvun alkupuolelle Euroopassa

Martti Lutherin 95 teesiä 31.10.1517

Martti Luther (1483-1546) oli Francois Rabelais’n aikalainen. Hän oli talonpoikaista syntyperää, ensimmäinen suvustaan, joka lähti opintielle. Hänestä piti tulla lakimies, mutta luvut katkesivat kun vuonna 1505 ensin hyvän ystävän kuolema ja sitten lähelle osunut salama täyttivät hänet kuolemanpelolla. Hädissään hän lupautui munkiksi. Erfurtin augustinolaisluostarista hänet siirrettiin Wittembergiin, jossa hän valmistui vuonna 1512 teologian tohtoriksi ja ryhtyi opettamaan kaupungin yliopistossa.

Martti Luther ei käsittänyt tekevänsä maailmanhistoriaa naulatessaan lokakuun 31 päivänä 1517 95 teesiään Wittembergin kirkon oveen. Niissä hän halusi keskustelua anekauppiaitten väärinkäytöksistä.
Luther halusi vain korjata anekauppiaitten väärinkäytökset. Hän ei hyökännyt itse aneoppia vastaan. Hän oli varma, että niin pian kuin anekaupan väärinkäytökset saataisiin toteen näytetyiksi, katolinen kirkko omasta aloitteestaan kitkisi väärinkäytökset pois. Vielä vähemmän hän halusi katkaista välejään "ainoaan autuaaksitekevään" katoliseen kirkkoon. Myös silloinen paavi, Leo X, piti aluksi koko juttua pelkkänä munkkiriitana.

Paaviuden ja kirkon rappio

Jo 100 – 200 vuotta roomalaiskatolisen kirkon palvelijoiden tavat olivat herättäneet pahennusta. Paavit olivat jo 1300-luvulla menettäneet asemansa Euroopan poliittisina johtajina ja keskittyneet kirkkohallintoon - sekä kristikunnan verottamiseen. Historiansa syvimpään rappioon paavius painui 1400-luvun lopulla, tieteitä ja taiteita suosivien renesanssipaavien aikana. Nämä irstaat ja ahneet paavit eivät häikäilleet käyttää myrkkyä ja tikaria omia ja lastensa etuja ajaessaan. Moni piispa käytti taitavammin miekkaa kuin paimensauvaa ja luki tottuneemmin korttipakkaa kuin messukirjaa. Kaupunkeihin oli muodostunut pappisköyhälistö, joka elätti itseään sielunmessuilla. Eräissä kaupungeissa näiden veroista ja rasituksista vapaan papiston osuus nousi kymmeneen prosenttiin väestöstä, eikä heitä katseltu suopeasti.

Ennen Lutheria oli monikin oppinut esittänyt kritiikkiä kirkkoa kohtaan. Fransiskaanit olivat, johtajanaan kuuluisa William Occam, jo kahden vuosisadan ajan vaatineet kirkon uudistusta "pään ja jäsenten puolesta". Samoin Oxfordin professori John Wycliffe (k 1384) ja Prahan yliopiston professori Jan Hus, joka poltettiin roviolla vuonna 1415. Tärkein oli kuitenkin Erasmus Rotterdamilainen (n.1467 – 1536), jolla oli vaikutusta myös Lutheriin. Hän toivoi kirkon palaavan Raamatun oppiin: monet kirkolliset tavat olivat hänen mielestään myöhempiä lisiä, jotka edistivät paremminkin taikauskoa ja luottamista omiin ansioihin kuin aitoa kristinuskoa. Erityisesti hän kritisoi paavin valtaa. Erasmus oli kuitenkin sekä liian kriittinen että liian varovainen, jotta hän olisi voinut saada aikaan todellisia muutoksia.

Erasmus julkaisi v. 1516 ensimmäisen painetun kreikankielisen Uuden Testamentin, jotta teologit voisivat perehtyä raamattuun alkukielellä. Hänen tavoitteenaan oli saada Jumalan sana myös kansankielelle mutta vasta Luther toteutti sen.

Miksi Martti Lutherista tuli uskonpuhdistaja?

Uskonpuhdistuksen kannalta Martti Luther oli vain oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Hänen ajamaansa asiaa auttoivat hänen elävä ja kiinnostava puhetyylinsä, selkeät ja elävät kirjoituksensa ja varsinkin vastikään käyttöön otettu kirjapainotaito, joka hyvin nopeasti levitti hänen kirjoituksiaan läpi koko Saksan ja laajemmallekin.

Luther oli pitkään miettinyt sielun pelastumista. Hänen aikanaan kaikki olivat huolissaan samasta asiasta. Katolinen kirkko opetti, että ihminen pelastuu tekemällä hyviä töitä, paastoamalla, kiduttamalla itseään, tekemällä pyhiinvaellusretkiä, palvelemalla pyhimyksiä ja pyhäinjäännöksiä ja rukoilemalla. Itse asiassa katolisella kirkolla oli kaksi tietä sielujen pelastumiseen: helpompi maallikoille ja vaikeampi mutta varmempi munkeille ja papeille. Kun ihminen ensin oli tehnyt parhaansa, sen minkä siitä jäi puuttumaan, täytti kirkon tarjoama Jumalan armo.

Luther löysi pitkän etsimisen jälkeen Raamatusta, apostoli Paavalin Roomalaiskirjeistä kohdan, josta hänelle selkeni, ettei ihminen pelastu omilla ansioillaan vaan yksin Jumalan armosta. Ihminen ei pääse irti perussynnistä, itsekkyydestä. Jo kristinopin pääasia, jokaisen oman sielun pelastaminen, on itsekästä. Vähemmän itsekästähän olisi pyrkiä pelastamaan muita itsestään välittämättä! Luther oli esikuvallinen munkki, joka muisteli luostariaikojaan: "Jos milloinkaan joku munkki on munkkiutensa ansiosta päässyt taivaaseen, niin minunkin olisi sinne pitänyt päästä".

Pelastus on siis Jumalan lahja kaikille Kristukseen uskoville ihmisille. Hyvistä töistä ja muista edellä luetelluista pelastuskeinoista ei ole apua Jumalan edessä pelastumisen kannalta. Hyvä ihminen tietenkin tekee hyviä töitä, vaikka niistä ei sielu hyödykään. Tämä oli Lutherin ns. reformatorinen löytö, joka myöhemmin vuonna 1530 kirjattiin Augsburgin uskontunnustukseen: "…ihmiset eivät voi tulla vanhurskaiksi (Jumalalle kelpaaviksi) omin voimin, ansioin ja teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta…"

Kimmoitteen 95 teesilleen Luther sai kuunnellessaan Wittenbergin pappina seurakuntalaistensa ripittäytymistä. Nuhdellessaan rippilapsiaan törkeistä synneistä, ottivat nämä esiin anekirjan, jonka olivat ostaneet naapuriruhtinaskunnasta Brandenburgista. Anekirja lupasi syntien anteeksiannon niin pian kuin ne oli ripissä tunnustettu. Ei tarvittu edes katumusta syntivelan vuoksi! Tätä Luther ei voinut hyväksyä. Hänhän oli pitkän miettimisen jälkeen löytänyt ainoaksi pelastautumiseksi Jumalan armon, kuten edellä olen kertonut.

Kiirastuli ja aneet

Tässä vaiheessa minun on kerrottava tarkemmin katolisen kirkon opista kiirastulesta ja aneista, jotta ymmärtäisimme, minkälaista asiaa vastaan Luther taisteli. Melko pian kristinuskon alkuaikojen jälkeen tuli katoliseen kirkkoon oppi kiirastulesta. Sen mukaan ihminen voi joutua heti helvettiin mutta nekin, joita odottaa taivaspaikka, joutuvat ensiksi kiirastulen liekkeihin kärsimään. Katolisen kirkon opin mukaan kiirastuliaikaa saattoi itse lyhentää hyvillä töillä, paastoamisella, kiduttamisella, pyhimyksien ja pyhäinjäännösten palvomisella, pyhiinvaellusretkillä ja rukoilemalla.

Katolinen kirkko opetti myös, että vainoissa tai muuten uskonsa puolesta kuolleet eli marttyyrit tai erityisen pyhästi eläneet ihmiset pystyivät kuolemansa jälkeen toimimaan välittäjinä ihmisen ja Jumalan välillä. Käymällä heidän haudoillaan pääsi osalliseksi erityisestä henkisestä voimasta, joka lyhensi kiirastuliaikaa, paransi sairauksia ja auttoi elämän ongelmissa. Tämä olikin pyhiinvaellusten päämotivaatio. Kuolleiden omaiset saattoivat ostaa vainajille sielunmessuja ja aneita lyhentämään kiirastuliaikaa.

Tavallisen keskiaikaisen ihmisen pelastustarina

Keskiajan ihminen saattoi ylittää kuoleman rajan turvallisien mielin. Katolisen kirkon opin mukaisesti hän oli ripittäytynyt, saanut ehtoollisen ja viimeisen voitelun. Hän ei pelännyt joutuvansa helvettiin, jonne joutuivat vain katumattomat ja paatuneet syntiset. Hän ei myöskään voinut päästä suoraan taivaaseen, koska suoraan sinne pääsivät vain pyhimykset. Tavallisten ihmisten oli kuljettava taivaaseen kiirastulen kautta. Siellä joutui kärsimään niistä hyvitystöistä, jotka maallisen elämän aikana olivat jääneet tekemättä.

Onneksi kirkon siunaus ulottui kiirastuleenkin. Lahjoituksilla ja testamenteilla rahoitettiin sielunmessuja, jotka lyhensivät kiirastuliaikaa. Valitettavasti niitä pystyivät ostamaan vain varakkaat. Samoin oli aneiden laita. Niitä tosin saattoi saada myös esimerkiksi osallistumisesta ristiretkiin tai pyhiinvaellukseen. Tavallisimmin ja kirkon rappion aikana ne ostettiin selvällä rahalla.

Kirkon opin mukaan aneiden idea oli siinä, että tavalliset ihmiset eivät eläessään ehtineet tehdä riittävästi hyvitystöitä kun sen sijaan pyhimykset ja Kristus olivat tehneet niitä yli oman tarpeen. Tämä hyvien töiden varasto kirkolla oli käytössään ja sieltä se pystyi rahaa vastaan ammentamaan armoa.

"Yksi tippa Kristuksen verta olisi riittänyt lunastamaan koko ihmiskunnan. Kristuksen ylenpalttisesta uhrista on tullut aarre, jota ei ole säilytettävä liinaan käärittynä eikä kätkettävä peltoon, vaan käytettävä. Jumala on uskonut tämän aarteen maanpäällisille sijaisilleen, Pyhälle Pietarille ja hänen seuraajilleen, käytettäväksi katuvien ihmisten osittaiseksi tai täydelliseksi vapauttamiseksi syntiensä maallisista rangaistuksista". (Paavi Kleemens VI, 1343).

Anekauppa palveli sekä keskiajan ihmisen kiihkeää pelastuksen kaipuuta että paavinistuimen jatkuvaa rahantarvetta. Vaikka ane kirkon opin mukaan merkitsi vain vapautusta hyvitystöistä eikä suinkaan syntien anteeksi antoa, tarjosivat anekauppiaat usein enemmän kuin kirkko opetti ja teologisiin erittelyihin tottumaton kansa uskoi yleisesti, että ostamalla ane ostettiin synnit anteeksi.

Juuri näihin aikoihin harjoitti Wittembergin tienoilla anekauppaa dominikaanimunkki Tetzel, joka opetti, että ostamalla hänen anekirjansa ei tarvinnut katumusta sen paremmin kuin parannustakaan. Tetzel opetti ja lauloi: "Kun raha kirstussa kilahtaa, niin sielu kiirastulesta vilahtaa". Tetzelin mukana kulki Fuggerien pankkiirisuvun edustaja keräämässä rahat lyhennyksinä paavin saamista suurista lainoista.

Anekaupan esihistoria

Mutta Luther ei voinut tietää anekaupan Brandenburgin ja lähialueiden esihistoriaa niin kuin eivät muutkaan hänen aikalaisensa. Se on kuitenkin niin mielenkiintoinen, että aion kertoa sen tässä. Koko anekauppa oli Brandenburgin prinssin Albrechtin, paavi Leo X:n ja augsburgilaisen pankkiiriliikkeen Fuggerin muodostaman liikeyhtymän tulos. Tämä mahtava toiminimi hankki vähitellen hoitoonsa kaikki paavien liiketoimet Saksassa, Puolassa ja Skandinavian maissa. Anekaupalla, jonka nuo mainitut kolme yhtiömiestä sopivat keskenään, oli seuraava esihistoria:

1. Brandenburgin prinssi Albrecht oli nuori ja kunnianhimoinen. Hän tavoitteli kahta tuottoisaa hiippakuntaa sekä lisäksi Mainzin arkkihiippakuntaa, joka oli koko Saksan tärkein. Kanoninen laki kielsi yhdistämästä useita hiippakuntia yksiin käsiin eikä Albrecht ollut edes riittävän vanha näihin virkoihin. Anoessaan paavi Leolta erivapautusta hän tarjosi paavinistuimelle niin runsasta korvaussummaa, ettei Hänen Pyhyytensä voinut vastustaa prinssin rukouksia.

2. Asiassa oli kuitenkin mutka: nuoren kirkkoruhtinaan maksukyky oli arveluttavan heikko. Siispä Leo X tarjoutui järjestämään aneiden myynnin hänen omalle uskolliselle kansalleen. Paavi lupasi Albrechtille puolet puhtaasta tulosta, jotta tämä selviytyisi velastaan pyhälle isälle. Virallisesti asia esitettiin, että rahat muka käytettäisiin kokonaan Pietarinkirkon rakentamiseen.

3. Asiassa oli toinenkin mutka: paavi tarvitsi rahat heti. Tässä vaiheessa astui Fuggerin pankkiiriliike kuvaan. Se luovutti paaville vaaditun summan sitä oikeutta vastaan, että sai kantaa Albrechtin osuuden tuloista. Tämän vuoksi anekauppias Tetzelin viressä kulki Fuggerien edustaja ja keräsi rahat.

Koko anekauppa oli siis vain halpamaista keinottelua ihmisten hädällä. Yrityksestä koitui erittäin tuottoisa kaikille kolmelle osapuolelle. On helppo ymmärtää, miten hellä äidin- tai isänsydän suli kuolleista pienokaisista puhuttaessa, kun Tetzel sanoi heille:"Ettekö kuule itkevien lastenne ääntä heidän rukoillessaan: Armahtakaa meitä. Me kärsimme kovia rangaistuksia ja olemme suuressa vaivassa, mutta muutamalla almulla voitte te pelastaa meidät – ettekä kuitenkaan tahdo! Miksi annatte meidän kitua täällä kiirastulen liekeissä?"

Luther ilmestyi 95 teesillään häiritsemään tuottoisaa anekauppaa. Teesit aiheuttivat niin suurta liikavaihdon laskua, että prinssi Albrecht kiirehti ilmiantamaan Lutherin paaville. Myös dominikaanimunkit tukivat Albrechtia, olihan aneiden kaupustelija Tetzel dominikaani, ja koko veljeskunta tunsi itsensä loukatuksi. He jyrkensivät Albrechtin ilmiannon syytteeksi kerettiläisyydestä ja todennäköisesti Luther olisi palanut roviolla, ellei Saksin vaaliruhtinas Fredrik Viisas olisi asettunut häntä suojelemaan.

Lutherin teesejä anekauppaa vastaan:

56. Kirkon aarretta, josta paavi jakaa aneita, ei ole kylliksi selitetty eikä tehty tunnetuksi kristikansalle.
57. Kysymys ei ole ajallisesta aarteesta, sillä monet saarnaajat eivät jaa tällaisia aarteita yhtä mieluusti kuin he niitä kokoavat.
58. Tätä aarretta eivät myöskään muodosta Kristuksen eikä pyhien ansiot, sillä ne vaikuttavat ilman paavin apuakin.
62. Kirkon todellinen aarre on kaikkein pyhin evankeliumi Jumalan kunniasta ja armosta.
86. Miksi paavi, jonka omaisuus nykyään on suurempi kuin rikkaimman miljonäärin, ei rakenna Pietarinkirkkoa omilla, vaan köyhien uskovaisten rahoilla?

Luther kieltää paavin ja kirkolliskokouksen arvovallan ja erehtymättömyyden

Lutherin kirkolliset esimiehet eivät antaneet hänelle tukeaan aneteesejä seuranneissa väittelyissä. Lutherin käsitykset jyrkkenivät. Hän kielsi ensin paavin arvovallan. Paavihan opetti, että hän oli saanut valtansa ei ainoastaan Pietarilta, joka oli ensimmäinen paavi, vaan itse Jumalalta. Katolinen kirkko aloittaa paavien sarjan apostoli Pietarista mutta kuitenkin vasta Paavi Leo Suuri (paavina 440 – 461) esitti sen raamatuntulkinnan, johon paavin valta perustuu. Hänen mukaansa Kristus antoi Pietarille ylimmän vallan kirkossa (Matteus 16:18-19).

Luther taas oli sitä mieltä, että myös paavi voi erehtyä. Kun hän myöhemmin oli sitä mieltä, että kirkolliskokouskin saattoi erehtyä, kielsi hän myös kirkolliskokouksen arvovallan. Luther oli sitä mieltä, että ainoastaan Raamatulla on ehdoton arvovalta, koska Kristus puhuu sen kautta. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan: "Raamattu on kristillisen uskon korkein ohje".

Kesäkuussa vuonna 1520 lähetti paavi bullan Lutheria, "villisikaa, joka hävittää Herran viinitarhaa", vastaan. Hänen teoksistaan oli löytynyt 41 harhaoppista lausetta. Kirkonkirouskaan ei pysäyttänyt Lutheria. Hänen reformaatiotaan levitti kirjapainotaito. Vuoteen 1521 mennessä oli painettu hänen 81 kirjastaan yhteensä 500 000 kappaletta. Kun Luther oli saanut tiedon, että joku paavin inkvisiittori oli polttanut hänen teoksiaan poltti Luther julkisesti paavin pannabullan Wittembergin kaupunginportin ulkopuolella.

Ohjelmansa Luther julkaisi vuonna 1520 kolmessa kirjassa:
"Saksan kansan kristilliselle aatelille kristikunnan parantamisesta",
"Kirkon Baabelin vankeudesta" ja
"Kristityn vapaudesta".
Baabelin vankeudesta kirjassaan Lutherin kritiikki ulottuu syvimmälle. Siinä hän poistaa seitsemästä pyhästä sakramentista viisi; jäljelle jää vain kaste ja ehtoollinen, sillä vain ne on Kristuksen Raamatussa asettamia.

Luther ei siis enää tyytynyt vaatimaan yksittäisiä parannuksia katolisen kirkon oppiin vaan koko järjestelmän kumoamista ja uuden, Raamatun mukaisen kirkon rakentamista. Vuonna 1521 Luther puolustautui Wormsin valtiopäivillä. Häntä pyydettiin peruuttamaan oppinsa. Lutherin vastaus on uskonpuhdistuksen avainteksti: "Jos minun ei Raamatulla tai järkisyin osoiteta erehtyneen – en luota paavin enkä kirkolliskokouksen arvovaltaan, sillä ne ovat erehtyneet ja puhuneet toisiaan vastaan – en voi enkä halua peruuttaa mitään. Omatuntoni on sidottu Jumalan sanaan, ja on epävarmaa ja väärin toimia omaatuntoa vastaan. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Aamen."

Luther julistettiin valtakunnankiroukseen. Ne, jotka asettautuivat Lutherin puolelle asettautuivat samalla Saksan keisari Kaarle V:ttä vastaan. Saksa oli kuitenkin jakaantunut melko itsenäisiin ruhtinaskuntiin ja kaupunkeihin, eikä keisarin valta ulottunut kaikkialle. Lisäksi hänellä oli tekemistä taisteluissa Ranskaa, paavia ja turkkilaisia vastaan. Lutherin kannalta oli ratkaisevaa, että Saksin Fredrik Viisas asettui tukemaan yliopistonsa kuuluisaa professoria ja kieltäytyi tottelemasta Wormsin päätöstä.

Luther käänsi Uuden Testamentin saksaksi yhdessätoista viikossa vuonna 1522 pakoillessaan valtakunnankirousta Yrjö-ritarina Wartburgin linnassa. Kolmessa vuodessa siitä otettiin 150 painosta ja joka kolmas lukutaitoinen saksalainen oli sen hankkinut vuoteen 1525 mennessä. Lutherin käännöksessä Raamatun lauseet olivat kaikille ymmärrettävällä kielellä. Vanhan testamentin kääntämiseen hän tarvitsi kaksitoista vuotta ja työryhmän avukseen. Kaiken kaikkiaan Lutherin koottujen teosten tieteellinen laitos, jota on julkaistu vuodesta 1883 lähtien, käsittää yli sata nidosta.

Reformaatio ja politiikka

Uskonpuhdistusliikkeen puolelle asettuneet ruhtinaskunnat ja kaupungit tekivät Speyerin valtiopäivillä vuonna 1529 protestin: ne kieltäytyivät noudattamasta uskonasioissa enemmistön kantaa. Seuraavana vuonna nämä protestantit, kuten heitä tämän jälkeen kutsuttiin, jättivät Augsburgin valtiopäivillä keisarille lyhyen esityksen uskostaan, ns. Augsburgin uskontunnustuksen. Vuonna 1555 tehtiin Augsburgissa uskonrauha periaatteella "kenen maa, sen uskonto", "quius regio, eius religio".

Ulrich Zwingli (1484 – 1531) ja reformoitu kirkko

Zwingli oli kulkenut tiensä Erasmuksen oppilaasta Lutherin kannattajaksi ja löytänyt hänkin evankeliumin Paavalin kirjeistä. Tammikuussa vuonna 1523 hän väitteli oppinsa puolesta Zürichin raatihuoneella. Ylimpänä tuomarina oli kutsukirjeen mukaan Raamattu. Väittely päättyi Zwinglin voittoon. Hänen oppinsa oli Raamatun mukaista. Hän oli Lutheria ankarampi. Kun hän ja Luther eivät päässeet yksimielisyyteen opillisista kysymyksistä heidän tiensä erkanivat. Zwinglin opista muodostui Sveitsiin protestantismin toinen haara, reformoitu kirkko.

Jean Calvin (1509 – 1564) ja kalvinismi

Jean Calvin oli Lutherin merkittävin oppilas ja toisen polven uskonpuhdistaja. Calvin vaikutti aluksi lähinnä Genevessä. Sieltä liike levisi Sveitsin lisäksi Hollantiin, myöhemmin vainojen jälkeen Englantiin ja Pohjois-Amerikkaan, tosin näissä maissa oli kyseessä rauhallinen, pasifistinen kastajaliikkeen haara. Calvinin oppi oli erittäin ankara ja hän piti epäröimättä omia näkemyksiään Jumalan tahtona. Hän korosti Jumalan kaikkivaltiutta niin voimakkaasti, että päätyi predestinaatio-oppiin: Jumala on ennalta määrännyt toiset autuuteen, toiset kadotukseen.

Calvin piti Zwinglin reformien vauhtia liian hitaana. Heidän ulkoiseksi merkikseen tuli aikuiskaste. He käyttivät itsestään nimitystä uudestikastajat. Eräät radikaalin reformaatioliikkeen johtajat olivat mukana Saksan talonpoikaissodassa vuonna 1525, joka kukistettiin verisesti. Tämän jälkeen esivalta vainosi kaikkia kastajia ja liike osin tukahdutettiin, osin se levisi yllä mainittuihin maihin. Useimmat nykyiset vapaakirkot katsovat jatkavansa 1500-luvun kastajaliikkeen perintöä.

Ruhtinasreformaatio

Pohjois-Saksan ruhtinaskunnissa, Englannissa ja Skandinavian maissa uskonpuhdistus pantiin toimeen hallitsijan mahtikäskyllä. Esimerkiksi Ruotsi-Suomen Kustaa Vaasaa ei kiinnostanut Lutherin sanoman uskonnollinen sisältö, vaan sen tarjoamat mahdollisuudet käydä käsiksi kirkon omaisuuteen ja verotuloihin. Kolmikymmenvuotinen sota, vv. 1618 – 1648, käytiin näiden ylevien syiden vuoksi. Siellä oli paljon suomalaisiakin, kuuluisat Hakkapeliitat. He taistelivat isänmaan, kodin ja uskonnon puolesta vierailla mailla kaukana kotoaan, isänmaastaan ja uskonnostaan.

Kirkkojen eroja

Tässä kohdin minun on huomautettava, että en tunne riittävän tarkasti protestanttistakaan uskontoa puhumattakaan katolilaisesta uskonnosta. Yllä luetellut erot ovat siten mahdollisesti hyvinkin virheelliset. Niiden tarkoituksena on toimia keskustelun pohjana.
Kalevi Friberg

Huhtikuu 2001/ kalevi.friberg@kolumbus.fi